Ensteksikki, kaikki Manin pennut on hajasijotettu ympäri maailmaa. Pikkusen Eloveenan lopullinen koti on vielä vähän auki, mutta nykyisessä hoitopaikassaan vaikuttaa kuulemma hyvin onnelliselta ja elämäänsä tyytyväiseltä nöhverön lapselta. Kävin Kirsin kartturina viemässä Evan-poikaa uuteen kotiinsa. Kaveri muuttaa siis Englantiin, mutta maahanvienti säännöksistä johtuen asustaa ensin Ranskassa jonkin aikaa. Evanin uudet omistajat tulivat meitä puoleen väliin vastaan. Vaikka poika meni varmasti hyvään paikkaan, niin olihan se haikeaa jättää kaveri aamulla hotellilla uusien omistajien hoteisiin kun pikkunen pygmi vielä oven raosta pujottautuu perään ja juoksee käytävällä tukka hulmuten sen näkösenä kun huutas "hei, oottakaa! Teillä unohtu yks nöhvi matkasta! Mä tuun niin lujaa ku pääsen, oottakaa!". Nuori mies varmasti onneksi sopeutuu uuteen elämäänsä hyvin (ja kuulemma ranskan kodissa on herralle berni-seuraa, eli siis paha ollenkaan ;) ).
Paluumatkalla kävin sitte tietty Välimaankujalla katsastamassa Sallin 5(?)vk nöhverö-vauvat ja Rosa-bernin viikon ikäiset berni-pupelot. Vaikka pikkunen nöffi on nätti (siis tietty!!) niin on bernissä enemmän katsomista. Berni on jotenki enemmän koiran näkönen pienenä. Nöffi on vaan musta mötkö, mutta bernistä erottaa jo jotain piirteitä. Ja yhtään EI tullu pentu-kuume...
Mani-mamma on taas back in business, eli ollaan aloteltu treenit ja muistuteltu mieliin mitä se toko ja tottis onkaan. Käytiin myös Manin kanssa sennenyhdityksen pk-leirillä Punkalaitumella. Ilmotin meidät Manin kanssa haku-ryhmään ja olikin tosi hyvä kurssi. Reissussa oltiin Maijan ja Simppa-bernin kanssa ja hienosti tulivat Mani ja Simpaa juttuun. Hyvin maltto nukkuakkin eikä vaan hillua, vaikka osasyynä saatto olla rankka matkustaminen ja väsy. Leirillä opittiin paljon uutta ja muistuteltiin mieliin sitä vanhaa mikä pitäs olla jo muistissa. Manilla on mahtava maalimiesmotivaatioa. Ekkana päivänä huomas, että ihan heti ei lamppu syttyny ku liivit vedettiin päälle (hidas? nöffikö? eee-ei kai...) mutta seuraavan kerran ku neiti pääs autosta ja liivit nykästiin päälle, alko ko tuttu kiekaus ja remmi soiden paineltiin mettää kohti. Neitihän aikoinaan päätti, että hänestä tulee haukkuva hakukoira, vaikka emännällä oli vähä muut suunnitelmat. No, tuolla leirillä muistuteltiin mitä se ilmasu on ja parin muistutuskierroksen jälkeen haukku kaikuki ihan kivasti. Vielä haukussa tulee makupalan pitusia katkoja, mutta treeniä, treeniä niin kyllä se siitä. Erityisesti Aapo-applsiinin Soili-emäntää oli maailman mukava haukkua. Ku Soili oli maalimiehenä, alko haukku hyvin nopeesti akan löydyttyä ja jaksoki haukkua pitkiä sarjoja. Manille erityisen mieluisia on ollu aina miehet maalimiehinä (tästä kiitos meidän ekan haku-poppoon eräälle labukka-isännälle, joka löys Manin kanssa yhteisen sävelen tosi nopeasti ja opettikin sitten Manille ilmaisun alkeet). Nyttenkin, kun metsästä löyty ryhmämme ainut miespuolinen maalimies, niin neidin haukku nousi paljon kimakammaksi eikä ollut ihan niin käskevä-sävyistä.
Leiriltä palatessa piipahdettiin lätväämässä pikku-bernejä. Eli käytiin hakemassa Krista kyytiin, joka oli mennyt katsomaan tulevaa uutta perheenjäsentään Raumalle. Voiko olla paljo sulosempaa ilmestystä ku 6vk berni? No, ei tasan voi! Ihania naskalihampaita kaikki. Heti kaverit ihan tomerana villasukassa kiinni ja kunnon tapporavistukset kehiin. Kiva nähdä miten pikkuinen Cecar lähtee kasvamaan, kun ensi viikolla saapuu uuteen laumaansa. Kiitti Kirsi R:lle kun saatiin mekin käydä pentuja paijaamassa!
Mani alotti juoksun heti sitte leiriltä tulon jälkeen. Kuseksii sisälle ihan suvereenisti. Ihan yhtään ei muista mitä se sisäsiisteys on. Yhtään ei voi pitää vettä kupissa, ku heti se pitää sieltä ryystää viimestä tippaa myöden ja sitte kohta kyykätään olohuoneen matolle. Tuosta neidistä tulee ihan kauhee sikapossu juoksussa. Saattaa käydä ulkona kattelemassa maisemia ja kuuntelemassa linnunlaulua ja sitte tulla sisälle matolle (tai mun sänkyyn!!!) pissalle. Sitte kattotaan mua sen näkösenä, että nyt ei pieni eläin ymmärrä mistä mamma noin raivoo... Rasittava! Onneks tää loppuu taas ku on juoksut ohi.
Eilen palailtiin Aippasen kanssa turskanpurijoiden maasta, eli piipahdettiin Tromssassa näytelmissä (kuvi lisätään kohtapuolin, kunhan Krista on ensin selvinnyt viikonlopun koettelemuksista...). Olis ihan yhtähyvin voinu jäädä kotiin. Neiti voitti kyllä valio-luokan, mutta oli pn4 (sama sijotus ku viimevuonna...) ja se serti jäi saamatta. Mukana reissussa oli Krista Nemon kanssa ja Sari Bemu-nöffin kanssa. Onneksi Bemu sentään oli ROP ja sai sen sertin, niin ei menny koko reissu ihan turhaan. Meinas siinä kyllä jo usko loppua ku sunnuntain akehien jälkeen ajettiin Ouluun asti. Siis ihan hirveen pitkä ja tylsä pimee taival. Onneks oli kuitenki hyvät kelit, et ei ollu jäistä ja liukasta. Iso Pösö osottautu ihan tilavaks biiliks, vaikkakin se oli kyllä pakattu niin täyteen, että ovet oli aukastava hyvin varoen. Vaan hienosti se veti 3 ihmistä, 3 isoa koiraa, 4 häkkiä (2 avattuna ja 2 kasattuna), trimmipöydän, koiraföönin (jota ei sitte tietty tarvinnu) ja miedän kaikki miljoonat kassit. Hyvä, että nyt koeponnistettu toi kiesi niin ku päästään Kristan kanssa näyttelyissäkiertamisen vauhtiin taas ens kesänä niin tiedetään mihin Pösö pystyy... ja nyt kun siinä on jo toimiva radiokin niin ei muuta ku Lauri Tähkää mökäpönttöön ja ens viikonloppuna nokka kohti Seinäjokee!!
